Elämä yllättää. Sain tänään uskomattoman työtarjouksen. Koomista. Ei siksi etten olisi työtä tehnyt monenkin asian eteen, vaan siksi että en ole erityisemmin ottanut työelämää hampaisiini ja oikein koittanut olla urahirmu. Asiat ovat aina menneet uran osalta omalla painollaan ja niin tänäänkin. En aio kertoa kenellekään työtarjouksesta, sillä tällä kertaa joudun jättämään sen väliin johtuen jo muutamasta muusta työpaikasta ja opiskelupaikastani. Ensimmäinen kerta kun kieltäydyn jostain työhön liittyvästä pitkään aikaan. Nyt oli kuitenkin pakko. Minulla on ollut sellainen periaate että mitä eteen tulee, siihen tartutaan. Tuo periaate onkin osoittautunut todella hyväksi ja vaikka "nakkeja on sadellut" olen myös oppinut hyvin paljon kaikkea uutta nakkien ansiosta ja päässyt paikkoihin joihin en olisi uskonut koskaan pääseväni.

Miksi oi miksi en osaa soveltaa tuota samaa rennosti ottamisen periaatetta ihmissuhteisiin tai siis miehiin?

Jos vain en miettisi niin paljoa niin kuin töiden kanssa teen, niin ehkä kaikki olisi jo loksahtanut paikoilleen ajat sitten. On ongelmallista kun miettii liikaa ja tuntuu usein että pää hukkuu ajatuksiin ja lopulta ei tiedäkään enää mikään niistä on oma ajatus ja mikä on lainausta jostain ympäristöstä. Tällä siis viittaan siihen että mies asuu edelleen varmaan ainakin jonkin aikaa luonani ja eilenkin aloin miettimään että onko tämä nyt se mies joka minut tekee loppuelämäksi onnelliseksi. Tahtoisin vaan lopettaa tämän kaiken miettimisen.

Miksei Suomessa ole järjestettyjä avioliittoja?

No, en tietenkään tahdo että kukaan naisparka joutuu pakotetuksi, mutta kuitenkin...jos nainen saisi päättää muiden ehdotuksista onko ehdotettu mies ok vai ei, niin hommassa olisi hyvinkin paljon järkeä juuri minunkaltaisilleni ihmisille:D Ja ei olisi paha nykyisellekään miehelle tällainen järjestely, sitten loppuisi se arvuuttelu. Tiedän että miehen vanhemmat pitävät minusta. He ovat sanoneet että kahden itsepäisen ihmisen suhteessa tulee yhteentörmäyksiä viitaten siis minuun ja mieheen. Niinpä niin. Tuli tunne että vanhemmat todellakin tuntevat poikansa, mutta myös minut huolestuttavan hyvin. Olen sitä mieltä että vanhempia kannattaa konsultoida parinvalintaan liittyvissä kysymyksissä ihan ehdottomasti!! Heillä voi olla paljon annettavaa. Omat vanhempani ovat siinä mielessä hyvin mielenkiintoisia että he ovat toistensa vastakohtia, äiti painottaa parinvalinnassa herttaisuutta ja kunnollisuutta, isä taas uraa, rahaa sekä mainetta ja mammonaa. Joten kun miettii noiden keskiarvoa paneutuen enemmän äidin suuntaan, lopputuloksesta pitäisi tulla hyvä.

Tällaista tänään.