...mies tuli juuri "kotiimme" ja on olevinaan niin täydellinen kumppani että oksat pois.
Mutta sitähän hän ei ole, sen me molemmat tiedämme.

Nyt on sellainen fiilis että tämä vässykkä pilaa koko elämäni ja olisi vaan syytä lopettaa tämä naurettavuus! Ärsyttää tällainen miehen sanelema pinnallinen parisuhde jossa pitäis vaan hengata kuin jotkin teinit. Joo, se hengailu oli kivaa suhteen alussa sen 1,5 vuotta, mutta ei enää. Olen liian vanha tällaiseen ihme pelleilyhengailujuttuun.

Ärsyttää muutenkin nuo kaksilahkeiset ihan kiitettävästi. Kaukana ei ole se päivä että perustan "Miestenvihaajan päiväkirjan". On ne miehet joskus tosin kivojakin, yleensä valitettavasti vain suhteen alussa jolloin ei tarvitse huolehtia mistään ja voi olla niin pinnallisesti kuin huvittaa. Sitten jos pitäisi alkaa jotain huolehtimaan, niin sitten ei enää huvitakaan mikään. Itseasiassa naurattaa tämä. Mutta näin se vaan menee monissa parisuhteissa joita olen katsellut kauempaa ja lähempää.

Ottaa niin päähän. Onneksi on tämä blogi jonne voi purkautua. Taas tuli muutama päivä sitten yksi vauvauutinen työkaverille. Ja oma parisuhde tietenkin junnaa ja junnaa ja junnaa. Toisaalta, olen aloittanut uuden mielenkiintoisen harrastuksen johon uppoaa nyt jonkin verran aikaa. Lisäksi työntekoon menee enenevissä määrin taas aikaa...ihan hyvä saada asiat pois mielestä ja en olekaan obsession vallassa niin paljoa miettinyt viime päivinä näitä ihmissuhdeasioita.

Kuitenkin koska nyt olen tässä koneen äärellä, niin purkautuahan sitä piti näistä ihmissuhdeasioista. Oli ihana viikonloppu miehen kanssa ja mies asustelee vieläkin luonani. Vastoin siis periaatteitani koska en koe kovin mielekkäänä yhteenmuuttoa ennen sitoutumista toiseen ihmiseen. En sitten tiedä missä määrin tämä asia on hankaloittanut suhdettamme, sillä mies on kovin virran vietävissä ja tuntuu että hänellä ei ole omia ajatuksia siitä mikä parisuhteessa on ok ja mikä taas ei. Mies on jälkikäteen syyttänyt minua siitä että olisi halunnut suhteemme alkuaikoina muuttaa yhteen, hän ei vaan kertonut sitä silloin riittävän selkeästi. Ei suhteen molempien osapuolten ajatusten edes tarvitsisi käydä kaikkien yhteen, mutta kun olisi edes niitä arvoja ja mielipiteitä eikä ajelehtimista ja jälkikäteen asioista katkeroitumista! Näin ollen olen tehnyt toistaiseksi myönnytyksen ja suostunut asumaan miehen kanssa saman katon alla. Tosin katson että tämä ei ole yhteinen kotimme, tämä on minun kotini jossa mies asuu määrittelemättömän ajan (max. muutama kk) vieraana. Miehellä on siis oma asunto myös kuten minulla.

Olen huomannut kun ollaan paremmin tutustuttu että miehellä on ärsyttävä tapa olla poliittisesti korrekti ja ottaa kantaa mahdollisimman vähän mihinkään. Jos valitan jostain asiasta ja kysyn että miten mies on valmis joustamaan jonkun asian suhteen jos itse joustan asiassa X, niin mies vastaa siihen seuraavasti: "Parisuhteessa ei voi kiristää toista tekemään asioita, parisuhde perustuu rakkauteen." tai että "Rakkaus on ainoa mikä merkitsee." eli siis ihan lapsellista touhua jossa ei ole huomioitu sitä että molempien osapuolien tulee joustaa parisuhteen eteen. Miehestä olisi ainesta poliitikoksi. Ärsyttävää kun mies yksin sanelee mitä rakkaus on. Minusta rakkaus on ennenkaikkea käytännöntekoja (en ole kovinkaan romanttinen ihminen) ja mies taas on välillä mieheksi aika romanttinen (minun makuuni hieman liikaa) ja ajattelee että rakkaus on vain se fiilis sydämessä. No, onhan se sitäkin, mutta mielestäni se suuri rakkaus on aikuisempaa ja toisesta huoltapitävää. Ei pelkkää hauskuutta, kepeyttä tai intohimoa.

Kauheaa kun täällä haukun miestä joka kuitenkin on rakkauteni kohde, mutta toisaalta sitten taas mies on tehnyt hyvin paskamaisia tekoja minua kohtaan (pahimpia kuin yksikään mies on koskaan tehnyt) ja en ole vieläkään päässyt niistä aivan yli. Vieläkin mies kohtelee minua mielestäni ylimielisesti. Yleensä mies on herttainen, luotettava ja hyvä seuramies (ei lipevä, vaan taitava keskustelemaan), mutta parisuhteessa olen viime aikoina nähnyt vain miehen huonoja puolia. Lisäksi kärsin siitä että itse olen sellainen hyvin avoin ihminen ja mies taas on sulkeutuneempi ei näytä tunteitaan niin helposti. Keskusteluissa mies pysyy rauhallisena ja minun joskus tunteikas räyhäämiseni saa aikaan sen että mies suhtautuu minuun ylimielisesti ja antaa neuvoja miten tulisi keskustella. Itse taas olen sitä mieltä että tuo on kylmää käytöstä ja että kukin olkoon sellainen kun on ja kenenkään käytös ei ole parempaa kun toisen. On vaan sopeuduttava toisen erilaisiin tapoihin toimia jos tahtoo pysyä yhdessä ja tietenkin molempien tulee muuttua hyvinkin monissa eri asioissa. Parisuhde on jatkuvaa tasapainoilua omien mielihalujen sekä kumppanin toiveiden mukaan. Osaisinpa itsekin aina muistaa tämän asian.

Elämä yllättää. Sain tänään uskomattoman työtarjouksen. Koomista. Ei siksi etten olisi työtä tehnyt monenkin asian eteen, vaan siksi että en ole erityisemmin ottanut työelämää hampaisiini ja oikein koittanut olla urahirmu. Asiat ovat aina menneet uran osalta omalla painollaan ja niin tänäänkin. En aio kertoa kenellekään työtarjouksesta, sillä tällä kertaa joudun jättämään sen väliin johtuen jo muutamasta muusta työpaikasta ja opiskelupaikastani. Ensimmäinen kerta kun kieltäydyn jostain työhön liittyvästä pitkään aikaan. Nyt oli kuitenkin pakko. Minulla on ollut sellainen periaate että mitä eteen tulee, siihen tartutaan. Tuo periaate onkin osoittautunut todella hyväksi ja vaikka "nakkeja on sadellut" olen myös oppinut hyvin paljon kaikkea uutta nakkien ansiosta ja päässyt paikkoihin joihin en olisi uskonut koskaan pääseväni.

Miksi oi miksi en osaa soveltaa tuota samaa rennosti ottamisen periaatetta ihmissuhteisiin tai siis miehiin?

Jos vain en miettisi niin paljoa niin kuin töiden kanssa teen, niin ehkä kaikki olisi jo loksahtanut paikoilleen ajat sitten. On ongelmallista kun miettii liikaa ja tuntuu usein että pää hukkuu ajatuksiin ja lopulta ei tiedäkään enää mikään niistä on oma ajatus ja mikä on lainausta jostain ympäristöstä. Tällä siis viittaan siihen että mies asuu edelleen varmaan ainakin jonkin aikaa luonani ja eilenkin aloin miettimään että onko tämä nyt se mies joka minut tekee loppuelämäksi onnelliseksi. Tahtoisin vaan lopettaa tämän kaiken miettimisen.

Miksei Suomessa ole järjestettyjä avioliittoja?

No, en tietenkään tahdo että kukaan naisparka joutuu pakotetuksi, mutta kuitenkin...jos nainen saisi päättää muiden ehdotuksista onko ehdotettu mies ok vai ei, niin hommassa olisi hyvinkin paljon järkeä juuri minunkaltaisilleni ihmisille:D Ja ei olisi paha nykyisellekään miehelle tällainen järjestely, sitten loppuisi se arvuuttelu. Tiedän että miehen vanhemmat pitävät minusta. He ovat sanoneet että kahden itsepäisen ihmisen suhteessa tulee yhteentörmäyksiä viitaten siis minuun ja mieheen. Niinpä niin. Tuli tunne että vanhemmat todellakin tuntevat poikansa, mutta myös minut huolestuttavan hyvin. Olen sitä mieltä että vanhempia kannattaa konsultoida parinvalintaan liittyvissä kysymyksissä ihan ehdottomasti!! Heillä voi olla paljon annettavaa. Omat vanhempani ovat siinä mielessä hyvin mielenkiintoisia että he ovat toistensa vastakohtia, äiti painottaa parinvalinnassa herttaisuutta ja kunnollisuutta, isä taas uraa, rahaa sekä mainetta ja mammonaa. Joten kun miettii noiden keskiarvoa paneutuen enemmän äidin suuntaan, lopputuloksesta pitäisi tulla hyvä.

Tällaista tänään.

Tuon lauseen olen kuullut monta kertaa miehen suusta. Viimeksi tänä aamuna. Asiayhteys vaan vaihtelee. En oikein tiedä mitä ajatella tänä aamuna tuosta asiayhteydestä ja "mä en pysty siihen" lauseesta. En myöskään tiedä mitä mietin sen suhteen että mies kehotti aamulla puhumaan kun oli surullinen olo. Mutta mitä järkeä on toistella samaa pahaaoloa päivästä toiseen toiselle joka ei ymmärrä...tai no, ymmärtää kai jollain tasolla. Mutta miestäpä ei kiinnosta, häntä kiinnostaa lähinnä vaan hänen omat "megalomaaniset murheensa" jotka ovat samat kuin minulla ja itselläni on vielä tämä lapsiongelmakin taakkana ja yksin kestettävän huolena.

En voi sille mitään että tulevaisuus perheettömänä huolettaa ja se, että tämän ikäisenä ei voi sivuuttaa sitä seikkaa että voin helposti jäädä lapsettomaksi jos jahkaan liian kauan tämän miehen kanssa joka hokee kaikkeen "ei pysty", mm. juurikin sitoutumiseen. Tällaista se miesten kanssa eläminen nyt vaan on, että parempi vaan tottua jos tahtoo elää miehen kanssa. Toisaalta syvällä sisimmässäni on myös tunne ja se tunne on sellainen että jonain päivänä osat vaihtuvat ja roolit ovatkin erilaiset. Ei tämä voi loputtomiin jatkua niin että hypin miehen aikataulujen ja pillin mukaan. Eikö parisuhteessa pitäisi olla yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat ja yhteiset aikataulut?

Tänä aamuna oli tavallaan ihan kotoisaa kun syötiin yhdessä aamiaista ja juteltiin pinnallisesti harrastuksista, ystävistä ja kaikesta kivasta. Tavallaan oli hyvä olla. Juuri siinä aamun hetkessä kun ulkona on lumisen kaunista ja kun kaikki voisi ulkopuolisen silmin näyttää kauniilta. Aivan normaalilta parisuhteelta tai jopa kahden ihmisen perheeltä joka syö aamiaista yhdessä kevyesti rupatellen. Mikään tosin ei ole normaalia eikä ole ollut pitkään aikaan. Jännitteitä on, mutta toisaalta myös niitä positiivisia tunteita. Rakastamme molemmat edelleen toisiamme ja molemmat toivomme että tästä tulisi jotain pysyvää loppuelämäksi.

Ei, mies ei ole paha. Mutta mies on itsekeskeinen. Hyvin itsekeskeinen ja lapsellinen. Niin monissa jutuissa. Käsittämättömän monissa. Noh, en toki ole itse täydellisyyttä nähnytkään ja on omat viat mukana koko ajan, mutta kuten totesin, hyvin paljon asioita tulisi muuttua jotta tästä saataisiin järkevä parisuhde ja avioliitto jonain päivänä. Mies ei saisi epävarmuudellaan (oikeasti hän on ihan varma ihminen, mutta jos häntä ei huvita jokin/pelottaa jokin, naamioi sen epävarmuudeksi hyvin taitavalla tavalla, niin että fiksumpikin uskoo) hallita meitä eikä minua. Asioista tulisi yhdessä päättää.

Jännittää että mitä tässä tulee tapahtumaan. Tiedän jo nyt, että mies on parin kuukauden jälkeen samanlainen kuin nytkin...vätys joka ei saa päätettyä mitään. Vätys jota ei aidosti kiinnosta minun huoleni. Vätys joka panostaa kyllä töissä ja urallaan kaikkeen 100%, mutta vätystelee sitten parisuhteessa kaiken muun edestä. Vätys joka ei näe vaivaa parisuhteen romantiikan eteen. Vätys joka miettii kuolemaa ja kaikkea tulevaa panikoiden eikä jotenkin osaa elää tässä hetkessä, tarttua asioihin ja nauttia elämästä. Vätys joka suhtautuu kaikkeen vähänkään oman mukavuusalueen ulkopuolella olevaan asiaan nihkeästi. Ongelmani on että olen rakastunut tuohon vätykseen. Ja nyt tuo rakastettava vätys majailee kotonani. Suhtellisen omituinen tilanne.

Onneksi takaporttina on että voin aina adoptoida lapsen tai hankkiutua raskaaksi muulla keinoin kuin perinteisessä parisuhteessa. Mies ei ole tajunnut että hän on heikoilla noissa asioissa...mutta ei kai välitäkään. Miehen vanhemmat ovat suhteellisen vanhoja ja he ovat jo jonkin aikaa toivoneet lapsenlapsia, kuten mieskin. Mutta lapsia ei mies voi tuosta noin vain hankkia. Ne on niitä elämän realiteetteja. Mies muistuttaa aina minua että asiat eivät mene tasan ja luulee että kaikki ikävä tulee aina minulle mm. raskaus...omia ongelmiaan hän ei näe. Ehkä hyvä niin, voi olla rennommin kun ei mieti asioita tai uskottelee vaan hölmönä että joskus sitten joku nainen tekee minulle lapsen juuri silloin kun minä haluan. Mutta kun ongelmana tuossakin on se että harvemmin miehet noista asioista aidosti pääsevät päättämään.

Elämä ei todellakaan mene kaikilla tasan eikä se mene niin kuin on suunnitellut. Toisaalta se voikin mennä yllättävän hyvin kun kaikki vaan loksahtaa jotenkin paikoilleen. Sitä odotellessa.

Oli pakko päivittää tänne. Sovimme sattumalta juuri äsken ex miehen kanssa että koitamme vielä viimeisen kerran josko asiat saataisiin toimimaan. Mies muuttaa vähäksi aikaa luokseni (emme ole aikaisemmin asuneet yhdessä) ja katsotaan miten asiat lähtevät rullaamaan. Koen että on hirvittävän vaikeaa luottaa toiseen jos on kokenut pettämistä (ei seksuaalista) toisen tasolta. Olisi niin paljon asioita joiden tulisi muuttua että tästä tulisi jotain pysyvää ja kestävää, Jumala yksin tietää miten asioiden käy. Toivon että parhaalla mahdollisella tavalla meidän molempien kannalta. Myös minun itseni tulisi muuttua paljon.

Tuntuu pahalta olla poikkeava muihin ikäisiini naisiin nähden. Tuntuu pahalta etten esimerksi osaa puhua lapsista ja jos puhun totta, niin eivät ne muiden lapset niin paljoa kiinnostakaan lukuunottamatta tietysti ihan läheisten ihmisten lapsia jotka ovat aivan eri asia. Mutta en voisi koskaan kuvitella että jaksaisin tosissani keskustella eri vaippamerkkien eroista tai muusta yhtä relevantista asiasta elämän kannalta.

Tuntuu pahalta että minua pidetään joskus kylmänä ihmisenä ja ihmisenä joka ei ole kiinnostunut parisuhteista ja perheestä, kun totuus on että viime vuosina olen alkanut haaveilemaan perheestä enenevissä määrin. Toista ihmistä ei saisi arvostella eikä kyseenalaistaa tämän elämäntyyliä tietämättä asioiden todellista laitaa. Minultakin on kyselty että etkö halua perhettä. Parisuhteessa on niin helppoa olla jos ei koskaan mieti juuri mitään ja tyytyy toisen tahtoon, mutta jos on omia ajatuksia ja tahtookin jopa elämässään saavuttaa muuta kuin peruselämää niin sittenpä sitä vasta ollaan vaikeuksissa ja kaikki ei sujukaan kuin rasvattu. Silloin miettii että onko vika itsessä vai suhteessa. Voi olla hankalaa myöntää että itsessään on vikaa. Toisaalta koen että monet miehet eivät kestä naista jolla on omia mielipiteitä ja joka toivoo miehen lailla mielekästä elämää ja uutta opittavaa, siis muutakin kuin vaippojen vaihtoa ja perusarjesta selviytymistä. Onko liika vaadittu jos toivon itselleni miestä joka voisi hypätä kanssani elämän kelkkaan? Miksei mies voisi suhtautua asioihin positiivisen avoimesti eikä nihkeästi kaikkea uutta ja erilaista kohtaan? Miksi mies on usein laiska eikä vaivaudu miettimään asioita toisen näkökantilta? Miksi mies voi sanoa että "en mä vaan pysty" kun naisella ei ole oikeutta sanoa vastaavaa?