Tuon lauseen olen kuullut monta kertaa miehen suusta. Viimeksi tänä aamuna. Asiayhteys vaan vaihtelee. En oikein tiedä mitä ajatella tänä aamuna tuosta asiayhteydestä ja "mä en pysty siihen" lauseesta. En myöskään tiedä mitä mietin sen suhteen että mies kehotti aamulla puhumaan kun oli surullinen olo. Mutta mitä järkeä on toistella samaa pahaaoloa päivästä toiseen toiselle joka ei ymmärrä...tai no, ymmärtää kai jollain tasolla. Mutta miestäpä ei kiinnosta, häntä kiinnostaa lähinnä vaan hänen omat "megalomaaniset murheensa" jotka ovat samat kuin minulla ja itselläni on vielä tämä lapsiongelmakin taakkana ja yksin kestettävän huolena.

En voi sille mitään että tulevaisuus perheettömänä huolettaa ja se, että tämän ikäisenä ei voi sivuuttaa sitä seikkaa että voin helposti jäädä lapsettomaksi jos jahkaan liian kauan tämän miehen kanssa joka hokee kaikkeen "ei pysty", mm. juurikin sitoutumiseen. Tällaista se miesten kanssa eläminen nyt vaan on, että parempi vaan tottua jos tahtoo elää miehen kanssa. Toisaalta syvällä sisimmässäni on myös tunne ja se tunne on sellainen että jonain päivänä osat vaihtuvat ja roolit ovatkin erilaiset. Ei tämä voi loputtomiin jatkua niin että hypin miehen aikataulujen ja pillin mukaan. Eikö parisuhteessa pitäisi olla yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat ja yhteiset aikataulut?

Tänä aamuna oli tavallaan ihan kotoisaa kun syötiin yhdessä aamiaista ja juteltiin pinnallisesti harrastuksista, ystävistä ja kaikesta kivasta. Tavallaan oli hyvä olla. Juuri siinä aamun hetkessä kun ulkona on lumisen kaunista ja kun kaikki voisi ulkopuolisen silmin näyttää kauniilta. Aivan normaalilta parisuhteelta tai jopa kahden ihmisen perheeltä joka syö aamiaista yhdessä kevyesti rupatellen. Mikään tosin ei ole normaalia eikä ole ollut pitkään aikaan. Jännitteitä on, mutta toisaalta myös niitä positiivisia tunteita. Rakastamme molemmat edelleen toisiamme ja molemmat toivomme että tästä tulisi jotain pysyvää loppuelämäksi.

Ei, mies ei ole paha. Mutta mies on itsekeskeinen. Hyvin itsekeskeinen ja lapsellinen. Niin monissa jutuissa. Käsittämättömän monissa. Noh, en toki ole itse täydellisyyttä nähnytkään ja on omat viat mukana koko ajan, mutta kuten totesin, hyvin paljon asioita tulisi muuttua jotta tästä saataisiin järkevä parisuhde ja avioliitto jonain päivänä. Mies ei saisi epävarmuudellaan (oikeasti hän on ihan varma ihminen, mutta jos häntä ei huvita jokin/pelottaa jokin, naamioi sen epävarmuudeksi hyvin taitavalla tavalla, niin että fiksumpikin uskoo) hallita meitä eikä minua. Asioista tulisi yhdessä päättää.

Jännittää että mitä tässä tulee tapahtumaan. Tiedän jo nyt, että mies on parin kuukauden jälkeen samanlainen kuin nytkin...vätys joka ei saa päätettyä mitään. Vätys jota ei aidosti kiinnosta minun huoleni. Vätys joka panostaa kyllä töissä ja urallaan kaikkeen 100%, mutta vätystelee sitten parisuhteessa kaiken muun edestä. Vätys joka ei näe vaivaa parisuhteen romantiikan eteen. Vätys joka miettii kuolemaa ja kaikkea tulevaa panikoiden eikä jotenkin osaa elää tässä hetkessä, tarttua asioihin ja nauttia elämästä. Vätys joka suhtautuu kaikkeen vähänkään oman mukavuusalueen ulkopuolella olevaan asiaan nihkeästi. Ongelmani on että olen rakastunut tuohon vätykseen. Ja nyt tuo rakastettava vätys majailee kotonani. Suhtellisen omituinen tilanne.

Onneksi takaporttina on että voin aina adoptoida lapsen tai hankkiutua raskaaksi muulla keinoin kuin perinteisessä parisuhteessa. Mies ei ole tajunnut että hän on heikoilla noissa asioissa...mutta ei kai välitäkään. Miehen vanhemmat ovat suhteellisen vanhoja ja he ovat jo jonkin aikaa toivoneet lapsenlapsia, kuten mieskin. Mutta lapsia ei mies voi tuosta noin vain hankkia. Ne on niitä elämän realiteetteja. Mies muistuttaa aina minua että asiat eivät mene tasan ja luulee että kaikki ikävä tulee aina minulle mm. raskaus...omia ongelmiaan hän ei näe. Ehkä hyvä niin, voi olla rennommin kun ei mieti asioita tai uskottelee vaan hölmönä että joskus sitten joku nainen tekee minulle lapsen juuri silloin kun minä haluan. Mutta kun ongelmana tuossakin on se että harvemmin miehet noista asioista aidosti pääsevät päättämään.

Elämä ei todellakaan mene kaikilla tasan eikä se mene niin kuin on suunnitellut. Toisaalta se voikin mennä yllättävän hyvin kun kaikki vaan loksahtaa jotenkin paikoilleen. Sitä odotellessa.